T U L O S S A

Valmistelen paraikaa Mikko Kapasen kanssa kirjaa maailmanräpistä (ä:n käyttäminen käsitteessä on tietoinen valinta). Teoksen työnimi on Kaiken maailman räppiä. Se esittelee rap-musiikin helmiä ja virtauksia Brasiliasta Kuwaitiin, Japanista Australiaan. Kustantamomme on Helmivyö. Tästä pian enemmän!

 

V I I M E I S I M M Ä T

Turkulainen Helmivyö julkaisi toukokuussa 2023 minun ja Rami Nummen kirjoittaman Epäkirjailija Armas J. Pulla: Tietokirjailija, gastronomi ja Suomen Umberto Eco –kirjan, jota voitaneen pitää sekä tieto- että esseekirjana. Teos on rakkaudentunnustus kirjailija, kulinaristi ja käsikirjoittaja Armas J. Pullalle. Käsikirjoitusten ja lehtiartikkeleiden tapaisen “sälän” lisäksi Pulla julkaisi lähes 100 kirjaa. Hän oli sotien jälkeisen Suomen keskeisiä sivistyspersoonallisuuksia. Kartoitamme Pullan elämäntyötä pikareskimaisesta historiankirjoittamisesta kulttuuriperinnön puolustamiseen ja anekdoottien keräilyyn. Itseään Pulla kutsui epäkirjailijaksi. Hänen kevyt, leikkisä kirjoitustyylinsä on toiminut myös Epäkirjailija Armas J. Pullan kirjoittamisen mallina. Juoksentelemme barokkisessa tekstilabyrintissa hankauksia ja eksymisen kokemuksia kaihtamatta. Linkki verkkomyyntiin löytyy tästä! Kirjaa voi pitää jonkinlaisena työvoittona, sillä se valmistui melkoisista haasteista huolimatta (joista enemmän vaikka muistelmissani). Fragmentaarisuuteen en ole aina tyytyväinen – vaikka olihan sitä Pullallakin – mutta eiköhän teoksella silti ole paikkansa suomalaisten kirjailijoiden esittelyiden joukossa, jossa se varmasti on erilainen, kenties jopa hieman kokeellinenkin.

Oletko kyllästynyt keskiluokkaisen yliromantisoituihin ruokakirjoihin ja hampaattomaan gastronomiaan? Osta äkäisempi, kulmikkaampi ja filosofisempi ruokakirjani Mechelinin tähtiä: Gastronomisia lastuja (Helmivyö 2022). Otan yhteen gastronomisen kirjallisuuden perinteen ja yhä siirappimaisemman nykytilan kanssa anekdooteilla ja filosofisilla mietteillä, joissa kaikki ei aina ole niin ruusunpunaista tai harmonista. Kritisoin muun muassa kuluttajien harrastamaa ravintoloiden etnistä profilointia ja käsittelen italialaisen keittiön häpeäpilkkuja. Revittelyni koskevat myös robottien roolia ruuantuotannossa – ja karmivimpia ruokaloita.

ROMAANI(T)

Kovasana-kustantamo julkaisi elokuussa 2021 romaanini Näkymätön lapsi. Se on fictio, romaani, kirjallinen “pitkäsoitto” – ja kuten kaikilla rakkailla lapsilla, sillä on (ollut) monta nimeä. Aluksi se oli Takatalvi, sitten siitä tuli Käenpesä – ja nyt se on mitä se on, Näkymätön lapsi. Kuten monet lempiteoksistani, esimerkiksi Tomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja jotkut Marguerite Durrasin tiiviit helmet, se on vähäsivuinen, mutta silti liian pitkä toimiakseen enää pitkänä novellina. Kuten myös arvata voi, siinä on paljon Tove Jansson -tribuutin piirteitä.

Uusi työni on arvioinnissa. Katsotaan mistä se löytää kodin. Kyseessä on eräänlainen kulttuurihallintopikareski – jossa on myös vakoiluromaanin piirteitä. Brooklynin instituutissa salainen, SuPo:n alainen kulttuuri-instituutti ajaa Suomen asiaa saunomisesta mämmiin. Sitten, yhtäkkiä kaikki uhkaakin paljastua – ja asialle on tehtävä jotakin. 

YLEISTÄ minusta (epä)kirjailijana

(Epä)kirjailijaesittelyni voisi oikeastaan aloittaa Armas J. Pulla -viitteellä. Pulla, joka kirjoitti yli 80 kirjaa, nimitti itseään “epäkirjailijaksi”. Olen ominut käsitteen, vaikka epäkirjailijuuteni onkin kovin erilaista kuin Pullan.

Olen pitkään kutsunut itseäni writeriksi ja miltei yhtä kauan författareksi, mutta suomen kielen kirjailijan alavire tuntuu piirun verran ryppyotsaisemmalta ja professiovetoisemmalta. Sitä ei vaan tule yhtä helposti käyttäneeksi. Juuri ja pohja on kaikissa käsitteen ilmentymissä tietysti sama: puhutaan ihmisestä, joka kirjoittaa ja (yleensä kun käsitettä käytetään myös) julkaisee kirjoja.

Suomeksi kirjailevan tuotantoa tulkitaan hämmästyttävän usein yksiselitteisesti ja rajatusti osaksi  ns. suomalaista kirjallisuutta (lue: suomeksi kirjoitettu kirjallisuus), jota on (kuten muidenkin kielien kirjallisuutta) oppiaineidenkin avulla vahvistettu omaksi (kielellisen, joskus jopa etnisen identiteetin vahvistamaksi) kirjallisuuden maailmakseen, ja sidottu ohi elävän kielen ja sen mutaatioiden kansallisvaltioajatteluun, puhtaaseen kansalliskieleen.

Itselleni ajatus tuntuu vieraalta. Kyhäelmäni tuottavat usein varmasti pettymyksiä monille “suomalaisen kirjallisuuden” ystäville. Pilkkunatseille vapautunut/välinpitämätön tapani pilkuttaa omaan tapaani tai puheen rytmiä mukaillen saattaa tuottaa tuskaa. (Kustannustoimittajat ja kirjoitusohjelmat korjailevat näitä vaihtelevasti, varsinkin kun julkaisen paljon ruohonjuurikustantamoiden kautta.) En ole myöskään niin laajalti lukenut suomalaista kirjallisuutta kuin moni varmasti toivoisi, joten vaikka joskus joku tuotannostani jonkin yhtymäkohdan johonkin muuhun suomalaiseen kirjaan löytäisikin, kyse on yleensä sattumasta.

Olen jokseenkin kaksikielinen (ruotsi on toinen äidinkieleni) ja harkitsin pitkään riikin- tai suomenruotsia kirjallisuuteni kieleksi – joskin myös Derek Walcottin mallia seuraten olen hautonut vaihtoa englannin kieleen, sillä pienten kielten kirjallisissa maailmoissa ei ole aina kylliksi tilaa ja lukijoida oudoille poluille, eikä itselleni ole oikein syntynyt kirjallista yhteisöä ympärille.

Työväenluokkais-kosmopoliittisena ja maahanmuuttajataustaisena olen ehkä hieman luiskahtanut kielten väliin jo lähtökohtaisesti. Kasvoin muun muassa oman slanginsa omaavassa Rinkebyssä sekä meänkielen värjäämässä Haaparannassa, ja vastaavasti opiskelin Uppsalassa, Pisassa, Philadelphiassa – Helsingin, Kokemäen ja Oriveden lisäksi. Suomeni on ruotsiani vähemmän “reikäjuusto”, mutta sanavarastoa ja hallintaa puuttuu varmasti puristien mielestä kummastakin. Ainakin tähän asti teosteni on pitänyt kuitenkin syntyä suomeksi. Mutta ainakin ensimmäisellä romaanillani on teoksen loppua kohden myös kaksikielisiä ulottuvuuksia. Mikäli uusi romaanini ei löydä mieleistäni julkaisijaa, luulenpa kääntäväni sen ja siirtyväni johonkin toiseen kieleen.

Suomessa tapa ajatella kirjoiksi teoksia jotka ovat tietyn pituisia (eli 250 sivua pitkiä) on itselleni outo. Voisinkin väittää, että teosten pituuden puolesta olen italialainen tai ranskalainen kirjailija. Siellä niin filosofiset kuin kaunokirjallisetkin teokset ovat usein 100-sivuisia. Maailmankirjallisuuttakaan ajatellen asenne ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta varmaan on muitakin tiiliskivikirjakieliä. Sinänsä on mielenkiintoista kun regionaalinen lukija (jota en siis mitenkään ivaa tai kritisoi) täällä kuohahtaa, että “onko tämä nyt sitten edes romaani, kun on niin lyhyt”, tai “voiko tätä esseekokoelmaa edes kutsua kirjaksi”, sillä onhan se avartavaa kun kulttuurierot tulevat näin näkyviin, mutta itseäni se ei liiemmin liikuta – joskin vastaan mielelläni ystävällisesti, ettei kyseessä ehkä olekaan romaani tai esseekokoelma. (Luokitus ei ole itselleni tärkeää, enkä omaa vastausta näihin kysymyksiin.)

Vaikkei suomalainen kirjallisuus ole kirjallisen kasvuni ja kirjastoni keskiössä, kielellisesti ajateltuna se on ehdoton pääkotini, vaikka hellinkin mielessäni mielummin pienemmässä maantieteellisessä ja kulttuurisessa mittakaavassa sikiäviä kielen ja kulttuurin muotoja kalakukosta ja turkulaisesta runoudesta itähelsinkiläiseen rappiin, kuin (saksalaisilta filosofeilta omaksuttua) ympäripyöreämpää ja turhaan eroja latistavaa valtiokieltä ja kansallisvaltion käsitettä. Julkaistaisiinpa enemmän murre- ja slangikirjallisuutta – ilman murrekirjallisuuden leimaa, saatikka valinnan alleviivausta! Vapautettaisiinpa pilkut!

Suomenkielisessä kirjallisuudessa minulla on tunteita muun muassa Mirkka Rekolan, Paavo Haavikon, Sirpa Kähköisen, Marja-Liisa Vartion, Lauri Viidan, Arto Mellerin, Aapelin, P. Mustapään, Pentti Saarikosken, Max Jakobsonin ja Sirkka Seljan tuotantoa kohtaan. “Nykyskenestä” luen omien pienkustantamoideni lisäksi usein Poesian ja Sammakon julkaisuja. 

Palataan Pullaan. Keveän ja leikkisän Pullan valinta puhua epäkirjailijuudestaan on helppo ymmärtää. Kun kirjoittajakumppani Waltari ryhtyi kirjoittamaan monumentaalisia kirjoja, tuntui ero kirjallisen kentän “viralliseen” laitaan varmaan merkittävältä.

Kun ajattelen omia lempikirjailijoitani, osan tuotanto on toki tyylilajiltaan varsin “monumentaalista”, ikään kuin kirjoitettua “suureksi kirjallisuudeksi”. Voisin mainita Johannes Salmisen, Runar Schildtin, Edith Södergranin, Märta Tikkasen, (ja vaihteeksi vaikka maailman turuilta) Aksel Sandemosen, Antonio Tabucchin, Italo Calvinon, Pier Paolo Pasolinin, Fjodor Dostojevskin, Daniil Haarmsin, Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin, Venedikt Jerofejevin, Thomas Bernhardin, Heinrich Böllin, Yukio Mishiman, Jorge Luis Borgesin, Thomas Mannin, Jaan Krossin, Mario Vargas Llosan, Umberto Econ ja Franz Kafkan. Viime vuosina olen innostunut, vaikuttunut ja/tai jollakin tapaa kiinnostunut myös esimerkiksi Vasil Bykausta, Akwaeke Emezistä, Yaa Gyasista, Péter Esterházysta ja Mohamed Mbougar Sarrista, sekä yleisemminkin tietyistä “skeneistä”, kuten 1900-luvun alun (Puolan) galitsialaisista (Bruno Schultz, Witold Gombrowicz) ja intialaisista kirjailijoista/kirjoittajista (Mamta Sagar, Tabish Khair, Salman Rushdie, Mridula Koshy). Luen paljon vanhaa kirjallisuutta ja esimerkiksi Gilgamesh, ja kirjoittajista Al-Ghazzali sekä Cicero, Seneca, Tacitus (edelliset tieteellisiä kaunokirjailijoita), Petronius, Bashō ja Francois Rabelais ovat kausittain tuntuneet tärkeiltä. Arvostan kovasti – tässä on silta omaan taustaani, josta enemmän alla – kirjoittajia “kirjallisuuden ulkopuolella”, kuten Tuomas Mannista Ilta Sanomissa, Chuck D:tä rapissa, Jenny Holzeria nykytaiteessa ja Max Jakobsonia “kuivassa” asiakirjallisuudessa, unohtamatta Tage Danielssonia, joka teki asuntoilmoitusten ja filosofisen logiikan tapaisesta epäkirjallisuudesta kaunokirjallisuutta jo vuosikymmeniä sitten. Tove Janssonia luetaan nykyään kovin ryppyotsaisesti tai yksioikoisesti lastenkirjallisuutena, mutta suosikkikirjailijanani hän on myös leikkisä ja välillä ikään kuin vain vieraana omassa kirjoittamisen tavassaan, itseään kommentoiden – ja ehdottomasti myös epäkirjailija alaviitteineen (ks. esim. Trollvinter, eli Taikatalvi, joka voisi olla myös Peikkotalvi) ja kuvituksineen.

Itselleni on ollut aina merkittävää kirjoittaa “toisissa tiloissa”. Kirjoittamiseni on paljolti tapahtunut nykytaiteen ja -tanssin kentällä, sekä teoreettisen työn marginaalissa. Opiskelin parikymppisenä kirjoittamista Räisälän kansanopistossa Timo Montosen ja Kari Levolan johdolla. (Reijo Mäen ja Juhani Ahvenjärven vierailut jättivät nekin jälkensä.) Sitten Oriveden opistossa Kaija Valkosen ja Risto Ahdin, sekä vierailijoista inspiroivimmin Jyrki Kiiskisen, Eero Ojasen ja Torsti Lehtisen opastuksella. Oli jo silloin selvää, että julkaisisin vielä jonkinlaista kaunokirjallisuutta – siksikin, että äitini Barbro Wigell on kirjailija (ruotsiksi) – mutta jotenkin sen oman tien luominen vaati kokeellisia reittejä, joita kuvaa parhaiten ehkä juuri “epäkirjallisuus”, joskin eri merkityksessä kuin Pullan käytössä. Opiskelukaverini – Selja Ahava, Anna Krogerus ja Petteri Paksuniemi kärkenä – julkaisivat romaaneja, näytelmiä ja runoja, mutta minä tein performansseja, joissa kirjoitin PC:llä ja teksti heijastettiin seinälle yleisön luettavaksi. Nakutin lavalla vuoropuhelussa tanssija Tanja Illukan kanssa Ismo-Pekka Heikinheimon teoksessa Writing Dancing, jonka kanssa kiersimme Helsingin, Turun, Vantaan ja Jyväskylän lisäksi saksalaisillakin tanssifestivaaleilla (Dresden, Leipzig). Ammattiajattelijana monille teksteilleni kävi niin, että ne mukautuivat kirjallisiksi – ja löysivät tutkimusjulkaisuille vaihtoehtoisen “kodin” lopulta Nuoresta Voimasta, Parnassosta, Ny Tidistä tai Kaltiosta. On usein tuntunut, että monet tekstini ja kirjalliset seikkailuni viihtyvät parhaiten institutionaalisissa halkeamissa, hieman vailla identiteettiä tai jakautuen kahden identiteetin väliin.

Eräänlainen kirjallinen käänne oli se, kun Savukeitaan Ville Hytönen halusi julkaista alunperin tietokirjaksi tarkoitetutun jääkiekon estetiikkani (Roskamaali: Jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa, 2013). Viimeistelyprosessin aikana esseistinen tyyli otti askel askeleelta haltuun tekstiä siinä määrin, että Ville lopulta sanoi (kun istuimme Tampereella oluella käsikirjoituskasan äärellä), ettei tätä ehkä enää oikein voinut tietokirjana julkaista. Kirja ilmestyikin kaunokirjallisena esseekirjana – tai “esseekokoelmana”, kuten monet tähän lajityyppiin fakkiutuneet halusivat sitä nimittää (koko kirja oli yksi pitkä esseerihma kirjallis-teoreettisessa lajityypissä jonka esikuvia itselleni olivat Susan Sontag, Umberto Eco, Tiziano Scarpa ja Camille Paglia). Samoin kävi kirjalleni Elokuva – rakastettuni! (2014), joka – sekin Villen emansipoivan kustannustoimittamisen tuella – astui vielä lisäaskeleen fiktion ja assosiatiivisen pohdiskelun puolelle.

2021 elokuussa Jarmo Teinilän pienkustantamo Kovasana julkaisi romaanini Näkymätön lapsi. Pienoisromaanissa tiivistyy rakkauteni sellaista fiktiota kohtaan, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään (tai jossa tapahtumat eivät ole teoksen kirjallinen sydän), ellei sitten päähenkilön pientä henkistä tai mentaalista transitiota (ehkä voisi puhua kehityksestä) tai poeettisten näkökulmisen versoilua – tai jossa varsinaiset tapahtumat toimivat lähinnä kehyksenä muiden kerrostumien kuvaukselle ja käsittelylle. Esimerkiksi (rakastamaani) V.S. Naipaulia jotkut pitävät tällaisen tyhjäkäynnin poeettisena mestarina.

Omaa (tavallaan aika suoraviivaista) kirjaani luonnehtii jonkinlainen jäävuorikerronta. Kiinnostavinta romaaneissa (mielestäni) eivät ole juonet, vaan jokin muu, vaikkapa kieli tai näkökulmien viljely. Luotettavat kertojat eivät ole useinkaan suosikkikertojiani (Jim Thompsonin teokset ovat tässä suhteessa olleet ansiokkaita), eivätkä rikkaasti kirjoiteut, taustoitetut henkilöhahmot – varsin myöhäinen ja keskieurooppalainen lisä kirjallisuuden historiaan – ole itseäni kiinnostaneet mitenkään erikoisemmin. Ja jos kirjan henkilöt ja/tai paikat voi nähdä uusin silmin hieman tarkemmalla (ehkä taustatietoa vaativalla) luennalla, se on aina viihdyttänyt minua. Nämä ovat paikoin avaimia myös Näkymättömän lapsen kirjalliseen avaruuteen.

Esseistiikassa välttelen raskautta, nautin poleemisuudesta – ja kevyestä intellektuaalisuudesta. Usein esseistiikka on itselleni myös jonkinlaista vaihtoehtoista tieteellistä kirjoittamista. Mutta kaikille teksteille on jokin oma tie löydettävissä. Vaikka erot olisivatkin pienen pieniä ne tuntuvat merkityksellisiltä.