KIRJAILIJA

UUTISET

Kovasana-kustantamo julkaisee romaanini Näkymätön lapsi (näillä näkymin) elokuussa 2021.

123456789

YLEISTÄ

Yli 80 kirjaa (muun muassa Mika Waltarin kanssa) julkaissut Armas J. Pulla nimitti itseään “epäkirjailijaksi”. Ottaen huomioon “kirjailijuuden” suomeksi monia muita kieliä raskaammin konnotoiman ryppyotsaisuuden ja “syvällisen viisauden”, sekä suomalaiseksi kirjallisuudeksi kutsutun teosluokituksen hermeettisesti suljetun luonteen – en ole lukenut suomenkielistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin ruotsalaista, italialaista tai amerikkalaista, mutta moni suomenkielnen, suomen kielellä kirjoitettua kirjaa lukiessaan tulkitsee sitä rajatusti suomalaisen kirjallisuuden kaanonin ja perinteen kautta – Pullan valinta on helppo ymmärtää. En koe että minun olisi toisella kotimaisella kielelläni vaikea kutsua itseäni författareksi ja olen jo kauan kutsunut itseäni writeriksi.

123456789
  Osansa tässä on myös sillä, että oma kirjoittamiseni on paljolti tapahtunut nykytaiteen ja -tanssin kentällä, sekä teoreettisen työn marginaalissa. Opiskellessani lukion jälkeen kirjoittamista Räisälän kansanopistossa Timo Montosen ja Kari Levolan johdolla (Reijo Mäen ja Juhani Ahvenjärven vierailut jättivät nekin jälkensä), sekä Oriveden opistossa Kaija Valkosen ja Risto Ahdin sekä vierailijoista inspiroivimmin Jyrki Kiiskisen, Eero Ojasen ja Torsti Lehtisen opastuksella, oli kyllä selvää, että julkaisisin vielä kaunokirjallisuutta – se oli tietysti selvää siksikin, että äitini Barbro Wigell on kirjailija (ruotsiksi, jota harkitsin pitkään kirjoituskieleksi) – mutta jotenkin sen oman tien luominen vaati kokeellisia reittejä, joita ehkä kuvaa parhaiten juuri “epäkirjallisuus”, joskin eri merkityksessä kuin Pullan käytössä. Opiskelukaverini – Selja Ahava, Anna Krogerus ja Petteri Paksuniemi kärkenä – julkaisivat romaaneja, näytelmiä ja runoja, mutta minä tein performansseja, joissa kirjoitin PC:llä ja teksti heijastettiin seinälle yleisön luettavaksi. Nakutin myös lavalla vuoropuhelussa tanssija Tanja Illukan kanssa Ismo-Pekka Heikinheimon teoksessa Writing Dancing, jonka kanssa kierrettiin Suomen lisäksi saksalaisillakin tanssifestivaaleilla. Ammattiajattelijana monille teksteilleni kävi niin, että ne mukautuivat kirjallisiksi – ja löysivät kodin lopulta Nuoresta Voimasta, Parnassosta, Ny Tidistä tai Kaltiosta. Tuntui että teksti oli olemassolon tapa, joka viihtyi parhaiten institutionaalisissa halkeamissa.
123456789123456789
  Eräänlaisen käänteen toi se, että Savukeitaan Ville Hytönen halusi julkaista eräänlaiseksi tietokirjaksi tarkoitetutun jääkiekon estetiikkani 2010-luvun alussa. Teos ilnestyi 2013, mutta kirjoitusprosessin aikana tekstissä kasvoivat perinteisesti esseistiikkaan kuuluvat kaunokirjalliset elementit siinä määrin, että Ville lopulta sanoi, kun istuimme Tampereella oluella käsikirjoituskasan äärellä, ettei tätä ehkä enää oikein voinut tietokirjana julkaista. Roskamaali – jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa ilmestyikin kaunokirjallisuutena, esseekirjana, tai “esseekokoelmana”, kuten monet tähän lajityyppiin fakkiutuneet halusivat sitä nimittää (koko kirja oli yksi pitkä essee lajityypissä jonka lähimpiä esikuvia itselleni olivat Susan Sontag, Umberto Eco ja Camille Paglia). Samoin kävi kirjalleni Elokuva – rakastettuni! (2014), joka – sekin Villen emansipoivan kustannustoimittamisen tuella – astui vielä lisäaskeleen fiktion ja assosiatiivisen pohdiskelun puolelle. 2021 elokuussa Jarmo Teinilän pienkustantamo Kovasana julkaisee romaanini Näkymätön lapsi, joka on sekin jonkinlainen ajatuskokeilu, tosin käänteisesti, kun filosofiset teemat on piilotettu sattumina perinteiseen kertomakirjallisuuteen. Pienoisromaanissani ehkä tiivistyy rakkauteni sellaista fiktiota kohtaan, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Esimerkiksi Naipaulia pidetään tällaisen tyhjäkäynnin poeettisena mestarina, mutta omaa kirjaani luonnehtii ehkä pikemminkin jäävuorikerronta. Silti perusajatus on sama. Kiinnostavinta romaanissa (mielestäni) eivät ole juonet, vaan jokin muu, kuten vaikka kieli tai näkökulma.