(EPÄ)KIRJAILIJA

UUTISET

Kovasana-kustantamo julkaisi vastikään teokseni Näkymätön lapsi (elokuu 2021). Se on fictio, romaani, kirjallinen “pitkäsoitto” – ja kuten kaikilla rakkailla lapsilla, sillä on (ollut) monta nimeä. Aluksi se oli Takatalvi, sitten siitä tuli Käenpesä – ja nyt se on mitä se on, Näkymätön lapsi. Kuten monet lempiteoksistani, esimerkiksi Tomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja jotkut Marguerite Durrasin tiiviit helmet, se on vähäsivuinen, mutta silti liian pitkä toimiakseen puhdasverisesti enää pitkänä novellina. 

123456789

YLEISTÄ

Armas J. Pulla, joka kirjoitti yli 80 kirjaa, nimitti itseään “epäkirjailijaksi”. Olen ominut käsitteen, vaikka epäkirjailijuuteni onkin erilaista kuin Pullan.

Olen pitkään kutsunut itseäni writeriksi ja miltei yhtä kauan författareksi, mutta suomen kielen kirjailijan alavire on piirun verran ryppyotsaisempi ja professiovetoisempi. Sitä ei vaan tule yhtä helposti käyttäneeksi. (Sama pätee myös jossakin määrin esimerkiksi scrittoreen.) Juuri ja pohja on tietysti kaikissa sama: kyse on ihmisestä, joka kirjoittaa ja (yleensä kun käsitettä käytetään myös) julkaisee kirjoja.

Suomeksi kirjailevan tuotantoa tulkitaan hämmästyttävän usein yksiselitteisesti ja rajatusti osaksi  ns. suomalaista kirjallisuutta (lue: suomeksi kirjoitettu kirjallisuus), jota on (kuten muidenkin kielien kirjallisuutta) oppiaineidenkin avulla vahvistettu omaksi (kielellisen, joskus jopa etnisen identiteetin vahvistamaksi) kirjallisuuden luokakseen.  Tässä ei ole mitään väärää sinänsä. Varsinkin pienen ei-indoeurooppalaisen kielen tuotteita on varmasti hyödyllistäkin suojella. Pelkään kuitenkin pahoin, että kyhäelmäni tuottavat usein vain pettymyksiä monille “suomalaisen kirjallisuuden” ystäville. Pilkkunatseille vapautunut/välinpitämätön tapani pilkuttaa miten sattuu tai puheen rytmiä mukaillen saattaa tuottaa tuskaa. (Kustannustoimittajat ja kirjoitusohjelmat korjailevat näitä vaihtelevasti.) Enkä ole niin laajalti lukenut suomalaista kirjallisuutta kuin moni varmasti toivoisi.

Olen miltei kaksikielinen (ruotsi on toinen kieleni ja harkitsin sitä pitkään kirjallisuuteni kieleksi – joskin myös Derek Walcottin tapaan vaihtoa englantiin), mutta muutenkin, työväenluokkais-kosmopoliittisena, maahanmuuttajataustaisena (kasvoin muun muassa Rinkebyssä ja Haaparannassa) olen ehkä hieman kielten väliin tipahtanut. Suomeni on ruotsiani vähemmän “reikäjuusto”, mutta sanoja sekä kielen hallintaa puuttuu kummastakin tarpeeksi suututtamaan puristin. Ainakin tämän teoksen piti kuitenkin tapahtua suomeksi. Mutta sillä on, teoksen loppua kohden, myös kaksikielisiä ulottuvuuksia.

Vaikkei suomalainen kirjallisuus ole kirjallisen kasvuni ja kirjastoni keskiössä, kielellisesti ajateltuna se on ehdoton kotini, vaikka hellinkin mielessäni mielummin pienemmässä maantieteellisessä ja kulttuurisessa mittakaavassa sikiäviä kulttuurimuotoja kalakukosta ja murrerunoudesta itähelsinkiläiseen rappiin, kuin (saksalaisilta filosofeilta omaksuttua) ympäripyöreämpää ja turhaan eroja latistavaa valtiokieltä ja kansallisvaltion käsitettä. (Julkaistaisiinpa enemmän murrekirjallisuutta – ilman murrekirjallisuuden leimaa!) Olen mielelläni (ja mieleltäni) saunoja, käyskentelen (parafraseeratakseni Hellaakoskea) erällä ja minulla on tunteita muun muassa Mirkka Rekolan, Paavo Haavikon, Marja-Liisa Vartion, Lauri Viidan, Arto Mellerin, Aapelin, P. Mustapään, Pentti Saarikosken ja Sirkka Seljan tuotantoa kohtaan.

Keveän ja leikkisän Pullan valinta puhua epäkirjailijuudestaan on helppo ymmärtää. Kun kirjoittajakumppani Waltari ryhtyi kirjoittamaan monumentaalisia kirjoja, tuntui ero kirjallisen kentän “viralliseen” laitaan varmaan merkittävältä.

123456789

Kun mietin omia lempikirjailijoitani, osan tuotanto on toki varsin “monumentaalista”. Voisin mainita Tove Janssonin, Johannes Salmisen, Runar Schildtin, Edith Södergranin, Märta Tikkasen, (ja vaihteeksi vaikka maailman turuilta) Aksel Sandemosen, Antonio Tabucchin, Italo Calvinon, Pier Paolo Pasolinin, Fjodor Dostojevskin, Daniil Haarmsin, Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin, Venedikt Jerofejevin, Vasil Bykaun, Thomas Bernhardin, Heinrich Böllin, Yukio Mishiman, Jorge Luis Borgesin, Thomas Mannin, Jaan Krossin, Mario Vargas Llosan, Umberto Econ ja Franz Kafkan. Viime vuosina olen innostunut ja/tai kiinnostunut myös esimerkiksi Akwaeke Emezistä ja Ernst Jüngerista, ja yleisemminkin tietyistä “skeneistä”, kuten 1900-luvun alun (Puolan) galitsialaisista (Bruno Schultz, Witold Gombrowicz) ja intialaisista kirjailijoista/kirjoittajista (Mamta Sagar, Tabish Khair, Salman Rushdie, Mridula Koshy). Luen paljon vanhaa kirjallisuutta ja esimerkiksi Gilgamesh, ja kirjoittajista Al-Ghazzali sekä Cicero, Seneca, Tacitus, Petronius ja Francois Rabelais ovat kausittain olleet tärkeitä. Arvostan kovasti – tässä on silta omaan taustaani, josta enemmän alla – kirjoittajia “kirjallisuuden ulkopuolella”, kuten Tuomas Mannista Ilta Sanomissa, Chuck D:tä rapissa, Jenny Holzeria nykytaiteessa ja Max Jakobsonia “kuivassa” asiakirjallisuudessa, unohtamatta Tage Danielssonia, joka teki asuntoilmoitusten ja logiikan tapaisesta epäkirjallisuudesta kaunokirjallisuutta.

Itsellenikin on ollut merkittävää kirjoittaa “toisissa tiloissa”. Kirjoittamiseni on paljolti tapahtunut nykytaiteen ja -tanssin kentällä, sekä teoreettisen työn marginaalissa. Opiskelin parikymppisenä kirjoittamista Räisälän kansanopistossa Timo Montosen ja Kari Levolan johdolla. (Reijo Mäen ja Juhani Ahvenjärven vierailut jättivät nekin jälkensä.) Sitten Oriveden opistossa Kaija Valkosen ja Risto Ahdin, sekä vierailijoista inspiroivimmin Jyrki Kiiskisen, Eero Ojasen ja Torsti Lehtisen opastuksella. Oli selvää, että julkaisisin vielä jonkinlaista kaunokirjallisuutta – siksikin, että äitini Barbro Wigell on kirjailija (ruotsiksi) – mutta jotenkin sen oman tien luominen vaati kokeellisia reittejä, joita kuvaa parhaiten ehkä juuri “epäkirjallisuus”, joskin eri merkityksessä kuin Pullan käytössä. Opiskelukaverini – Selja Ahava, Anna Krogerus ja Petteri Paksuniemi kärkenä – julkaisivat romaaneja, näytelmiä ja runoja, mutta minä tein performansseja, joissa kirjoitin PC:llä ja teksti heijastettiin seinälle yleisön luettavaksi. Nakutin lavalla vuoropuhelussa tanssija Tanja Illukan kanssa Ismo-Pekka Heikinheimon teoksessa Writing Dancing, jonka kanssa kiersimme Helsingin, Turun ja Jyväskylän lisäksi saksalaisillakin tanssifestivaaleilla. Ammattiajattelijana monille teksteilleni kävi niin, että ne mukautuivat kirjallisiksi – ja löysivät tutkimusjulkaisuille vaihtoehtoisen “kodin” lopulta Nuoresta Voimasta, Parnassosta, Ny Tidistä tai Kaltiosta. On usein tuntunut, että monet tekstini ja kirjalliset seikkailuni viihtyvät parhaiten institutionaalisissa halkeamissa.

123456789

Eräänlainen kirjallinen käänne oli se, kun Savukeitaan Ville Hytönen halusi julkaista alunperin tietokirjaksi tarkoitetutun jääkiekon estetiikkani (Roskamaali: Jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa, 2013). Viimeistelyprosessin aikana esseistinen tyyli otti askel askeleelta haltuun tekstiä siinä määrin, että Ville lopulta sanoi (kun istuimme Tampereella oluella käsikirjoituskasan äärellä), ettei tätä ehkä enää oikein voinut tietokirjana julkaista. Kirja ilmestyikin kaunokirjallisena esseekirjana – tai “esseekokoelmana”, kuten monet tähän lajityyppiin fakkiutuneet halusivat sitä nimittää (koko kirja oli yksi pitkä esseerihma kirjallis-teoreettisessa lajityypissä jonka esikuvia itselleni olivat Susan Sontag, Umberto Eco ja Camille Paglia). Samoin kävi kirjalleni Elokuva – rakastettuni! (2014), joka – sekin Villen emansipoivan kustannustoimittamisen tuella – astui vielä lisäaskeleen fiktion ja assosiatiivisen pohdiskelun puolelle.

2021 elokuussa Jarmo Teinilän pienkustantamo Kovasana julkaisi romaanini Näkymätön lapsi. Pienoisromaanissa tiivistyy rakkauteni sellaista fiktiota kohtaan, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään (tai jossa tapahtumat eivät ole teoksen kirjallinen sydän), ellei sitten päähenkilön pientä henkistä tai mentaalista transitiota (ehkä voisi puhua kehityksestä) tai poeettisten näkökulmisen versoilua – tai jossa varsinaiset tapahtumat toimivat lähinnä kehyksenä muiden kerrostumien kuvaukselle ja käsittelylle. Esimerkiksi (rakastamaani) V.S. Naipaulia pidetään tällaisen tyhjäkäynnin poeettisena mestarina.

Omaa (tavallaan aika suoraviivaista) kirjaani luonnehtii jonkinlainen jäävuorikerronta. Kiinnostavinta romaaeissa (mielestäni) eivät ole juonet, vaan jokin muu, vaikkapa kieli tai näkökulmien viljely. Luotettavat kertojat eivät ole useinkaan suosikkikertojiani (Jim Thompsonin teokset ovat tässä suhteessa olleet ansiokkaita). Ja jos kirjan henkilöt ja/tai paikat voi nähdä uusin silmin hieman tarkemmalla luennalla, se on viihdyttänyt – niin kirjallisesti kuin filosofisesti. Nämä ovat paikoin avaimia myös Näkymättömän lapsen kirjalliseen avaruuteen.

 
123456789